Kiirettä ja kuormaa - mihin unohtui ihminen?

Ajellessani Lahden korkeuksilla kohti kotia, selailin radiosta kanavia. Samat hitit pyörivät useimmilla kanavilla, ei mitään uutta musiikkia. 

Mitä, täällä ei olekaan musiikkia. Eräällä kanavalla puhuttiin työelämästä. 

”… Paine, kiire, stressi kesti vuosikausia. Se muutti persoonaa…”, 

”…Työnantaja halusi antaa lisää töitä…”, 

”…Pitkä koulutus väsytti, sitten jo valmiiksi väsyneenä työelämään, 26-vuotiaana”. 

Tarina jatkui. Juontaja luki monta kuulijoiden viestiä, joissa toistuivat samantyyppiset asiat: paine, kiire, väsymys. 

Jäin pohtimaan, mitä tapahtuu, kun jo nuorikin ihminen on uuvuksissa ja yrittää vain sinnitellä. 

Olen itsekin elänyt siinä työ- ja perhe-elämän keskiössä, että vaatimuksia oli ympärillä koko ajan. Työpaikalla ja muuallakin on aina mukamas se jokaisen oma asia tärkein. Muulla ei ole merkitystä. 

Onneksi osasin, vaikka työn imu oli kova, hiljentää riittävästi, katsella ympärilleni ja pohtia, miten kokonaisuus oikeasti hoituisi. 

Elämä on aaltoliikettä. Asioita tapahtuu ympärillä. Edelleen oletusarvona on usein, että vain kiire merkitsee. Siinä vauhdissa unohtuu se tärkein – ihminen itse. 

Kiireestä on tullut jonkunlainen oletustila eikä kukaan ei enää muistakaan, kuka sen aikataulun alun perin määräsi.
Kun kaikki tuntuu tärkeältä, mikään ei tunnu enää hallittavalta. 

Ehkä kiire ei olekaan ongelma – vaan oire siitä, että olemme kadottaneet yhteyden siihen, mikä meille oikeasti on merkityksellistä.